Eskarin kotitehtävässä oli aikuisillekin hyvä idea: Sano itsellesi, missä olet hyvä

sonja-langford-313-unsplash
Siirappivaroitus! Kuva: Sonja Langford / Unsplash

Saimme lapsen esikoulusta vanhemmille suunnatun kotitehtävän. Meidän piti listata puolen A4:n verran syitä, miksi lapsemme on ihan mahtava. Tehtävän tarkoituksena on itsetunnon vahvistaminen:

”Pyrimme tällä voimannuttamaan lapsen käsitystä omasta itsestään, vahvuuksistaan ja persoonallisuuden piirteistään. Vahvistunut käsitys itsestä auttaa luottamaan itseensä ja taitoihinsa sellaisena kuin on.”

Minusta tehtävä oli ihan huippu. Tekstit luetaan eskarissa lapsille ääneen omassa ryhmässä. Eskariopen mukaan ”hetki on lapsille koskettava ja tärkeä”.

Koska tämä on LinkedIn, arvaat ehkä jo, mitä seuraavaksi aion sanoa. Siirappivaroitus!

Sanon näin:

Voisitko kuvitella, että tekisit tällaisen listauksen itsestäsi ammatillisen itsetuntosi vahvistamiseksi? Olisiko sinulla jotain menetettävää, jos kokeilisit?

Vai olisiko se turhaa? Töissä useimmilla on jo kehityskeskustelut, joissa yhdessä pomon kanssa pohditaan parantamisen paikkojen lisäksi myös onnistumisia. Edistyneillä työpaikoilla ollaan löydetty tapoja kiittää työkaveria esimerkiksi jokaperjantaisilla kiitoslapuilla.

Riittääkö tämä?

*****

Ammatillinen identiteetti tai itsetunto on jokaisen oma ja ainutlaatuinen. Se ei voi olla kiinni yksin pomojen, työkaverin ja asiakkaiden näkemyksistä. Jokainen on oman laivansa kapteeni.

Ammatillinen identiteetti voi mennä rikki erilaisista syistä. Ulkoisia syitä voivat olla huonosti hoidettu muutosviestintä tai henkilökemia pomon kanssa. Ammatillisen identiteetin saa rikki myös ihan itse vaihtamalla tehtäviä tai työtä. Tästä ei usein ääneen puhuta, mutta kaikki työnäkökulman vaihdokset eivät aina suinkaan ole onnistuneita loikkia, jossa ihminen ja tehtävä kasvavat ihanasti yhteen. Joskus vain käy niin, että ihminen ja tehtävä menevät eri suuntiin.

Tällöin tehtävä pärjää. Sille löytyy uusi tekijä. Ihminen pärjää huonommin. Hän palaa loppuun, masentuu tai muuten hukkaa itsensä.

Pirstaloituneen ammatillisen identiteetin palasten kerääminen takaisin kokoon on minun kokemukseni mukaan vuosien korpivaelluksen päässä. Se on raskas tie kulkea, vaikka sen päässä olisikin entistä ehompi, vastoinkäymisten koettelema uusi minä.

Yrittäjäksi ryhtymisen yksi parhaita puolia on ollut se, että on päässyt miettimään, missä minä oikein olen hyvä, ja mitä minä tykkään tehdä. Tässä kun pääsee vielä markkinoimaankin omia tekemisiään, näitä asioita tulee myös sanoneeksi ääneen. Se vahvistaa itsetuntoa. Askel ja mieli kevenevät, kun ei koko ajan tarvitse kantaa epäilystä siitä, onko hyvä siinä, mitä tekee.

*****

”Olet taitava…”

”Olet meille tärkeä, koska….”

”Teet meidät onnelliseksi, koska…”

Näillä sanoilla meitä opastettiin kirjoittamaan eskarilaiselle kirje. Entä jos ne sanoisi itselle?

Missä olen taitava?

Mikä tekemisissäni on minulle tärkeää?

Mikä tekee minut onnelliseksi?

Vastaukset auttavat olemaan parempi kapteeni.

Mitä on upshiftaus? Extreme-penninvenytyksen ja downshiftauksen välimaastosta löytyvät realistiset taloustavoitteet

Downshiftauksen ja taloudellisen riippumattomuuden välimuoto on upshiftaus – tästä lisää blogissa

”Epämukavuusalueelle meneminen” on pöhkö myytti – tulokset tehdään mukavuusalueella

Helsingin Sanomissa oli kiinnostava artikkeli itsensä haastamisesta. Siinä oli paljon hyvin ajatuksia kuten unelmien tavoittelu tuo äärettömän syvää merkitystä elämäänja omaehtoinen haasteiden etsiminen kantaa myös muualle elämään.

Minulle ihan uusi näkökulma oli triathlonisti Juha Riikosen ajatus epämukavuudesta.

Minua on pitkään kiusannut ontto puhe siitä, että epämukavuusalueelle pitää rohkeasti tuosta noin vain mennä, koska se on ainoa tapa oppia. Että nyt äkkiä sinne räpiköimään, vahvat selviävät kyllä ja kaatuneita ei lasketa. Suoraan syvään päähän. Sehän se on viisasta. Kas kun uimakoulussa ei harjoiteta tällaista lähestymistapaa. No sehän on vain lälläreille… Vai miten se nyt meni?

En ole yhtään epämukavuusalueihminen. Haluan tietää täsmälleen, mitä olen tekemässä, muuten en ole parhaimmillani. Yleensä pärjään, mutta aina jää vähintään jossiteltavaa. Jos olen epävarma, takeltelen tai olen arrogantti.

Olen huomannut, että muitakin ei-epämukavuusalueihmisiä on. Olen nähnyt, kuinka ihmiset murtuvat haasteiden edessä. Niin on käynyt minullekin. Palasten kerääminen kasaan voi kestää kauan. Hinta hypystä syvään päähän voi olla hemmetin kova.

Näissä yhteyksissä sanaa ”epämukavuusalue” ei edes mainita. Epämukavuusalue kuuluu postuumiin narratiiviin. Siitä puhutaan, kun on onnistuttu. Todellisuudessa kyse on siitä, että ollaan ajettu jyrkänteeltä alas tarkoituksena katsoa, kuinka käy.

No se nyt vain on tyhmää.

Juha Riikonen sanoo, että epävarmuuden sietäminen on taito.

”Jos sitä ei ole harjoitellut, eihän sitä osaa.”

Tykkään tästä lähestymistavasta, jossa epämukavuutta harjoitellaan, eikä siihen hypätä suin päin. Näiden kahden välillä on iso ero.

Ilman harjoittelua paniikki voi iskeä pahassa paikassa. Paniikki heikentää lopputulosta. Yöunet menevät. Läheiset kärsivät. Elämä menee sekaisin ainakin hetkeksi. Onko se sen arvoista?

Harjoittelu on eri asia kuin summittainen hyppy. Harjoittelu on tietoista opin keräämistä. Oppia kerätään tilanteissa, jotka ovat oppimiseen sopivia, eli oikein mitoitetuissa, turvallisissa haasteissa.

Sitten kun tilanne tulee päälle, on jotain mistä ammentaa. On tuntemusta siitä, kuinka minä toimin, ja kuinka minä huolehdin siitä, että saan nukuttua.

Parhaassa tapauksessa tätä taitoa ei edes tarvita. Suoritus rullaa flow’ssa, teet oikeita ratkaisuita intuitiivisesti, näet uhkien sijaan mahdollisuuksia. Tätä kutsutaan mukavuusalueeksi. Se on se alue, jossa parhaat tulokset syntyvät.