Mikä elämässä on tärkeintä?

Olen miettinyt tätä kysymystä paljon.

En tiedä, olenko miettinyt sitä tavallista enemmän, mutta kun katson elämääni taaksepäin, näyttää siltä, että mietintä on johtanut rohkean näköisiin ratkaisuihin, joita olen tehnyt kiihtyvään tahtiin.

Niistä ensimmäinen oli maailmanympärimatka, joka ei teknisesti ollut maailmanympärimatka, koska en ylittänyt Tyyntämerta. Mutta oli reppureissussa 1,5 vuotta, Aasiassa, Australiassa, Afrikassa ja Amerikoissa. Lähdin vuonna 2009. Kotiin tulin 2011.

Jahtasin jo silloin vastausta otsikon kysymykseen. Silloin vastaus oli matkustaminen, maailman näkeminen. Se on liian yksinkertainen vastaus. Nyt vastaisin kysymykseen toisin.

Seuraava liike oli työpaikanvaihto 2014. Irtisanouduin hyväpalkkaisesta työstä tietämättä, mitä alan tehdä. Taloudellisesti se oli hullua. En ole neljässä vuodessa saavuttanut silloista liksaani. Mutta ratkaisu oli oikea. Se kerrytti oppia isojen ratkaisuiden tekemisestä ja kasvatti rohkeutta.

Minulla oli silloin jo epämääräisenä haaveena ryhtyä yrittäjäksi. Olin niin pökerryksissä paljon valvottaneen äitysloman jäljiltä, ettei minulla ollut harmainta ajatusta siitä, mitä lähtisin yrittämään.

Minut pelasti viestintätoimisto. Kun irtisanouidun kolmen vuoden jälkeen viime syksynä, sanoin toimitusjohtajalle, että olen saanut täällä siivet, ja nyt niillä on pakko lentää. En tiedä, miten työpaikka voisi ihmiselle enemmän antaa.

Viimeisen vuoden ajan olen harjoitellut yrittämistä start-upissa ja tehnyt siinä sivussa omia juttuja. Nyt olen päättänyt, että teen vain näitä omia juttuja, ja katson, kuinka käy.

Mikä elämässä on tärkeintä?

Rakkaus. Perhe ja läheiset.

Omat jutut. Oman näköiset valinnat. Autenttisuus. Se, että tietää, miksi tekee, mitä tekee. Rohkeus yrittää toteuttaa unelmia. Rohkeus epäonnistua, jotta ei tarvitse katua.

Kaikkiin valintoihin liittyy aina vaihtokauppa. Jostain joutuu luopumaan. Ne voivat olla maailman parhaat työkaverit tai taloudellinen turvallisuus. Niistä luopuminen on iso asia. Mutta niitä ei tarvitse suurennella.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miksi yrittäjäksi ryhtymisestä puhutaan aina hyppynä, ja saadaan se kuulostamaan siltä, että hulluna sokkona painetaan kohti tuntematonta.

Minusta se on pelottavaa! En ole sokkotyyppi. Kun reissasin yksin kehitysmaissa, selvitin aina mahdollisuuksien mukaan, mitä edessä on vastassa ja minne kannattaa mennä. En tietoisesti reissannut paikoissa, joissa arvioin, että olisin vaarassa.

Aina arvioni eivät onnistuneet. Joskus bussi hajosi, ja sitä löysi itsensä bolivialaisen suurkaupungin bussiasemalta keskellä neljältä aamulla, seuranaan vain yön kulkijoita. Joskus reissututtu kaapattiin ja ryöstettiin reitillä, jolla olit eilen kulkenut. Mutta tarkoitus oli varmistaa, että kaikki menisi hyvin. Minulta vietiin kamat vain kerran ja hyvin herrasmiesmäisesti.

Hyppäämisen sijaan ajattelen, että yrittäjäksi voi kasvaa. Oma polkuni on kestänyt 10 vuotta. 2008 päässäni alkoi kyteä ajatus siitä, että jotain on tehtävä.

Ja tässä ollaan.

Ajattelin, että voisin kirjoittaa tästä elämänvaiheesta blogia. Pidin aikoinani Sata maata -nimistä blogia reissusta ja tykkäsin siitä, että sain jakaa kokemukseni muille, jotka miettivät reissaamista.

Tässä blogissa keskityn oman näköisen elämän rakentamiseen.

Tervetuloa mukaan!