”Epämukavuusalueelle meneminen” on pöhkö myytti – tulokset tehdään mukavuusalueella

Helsingin Sanomissa oli kiinnostava artikkeli itsensä haastamisesta. Siinä oli paljon hyvin ajatuksia kuten unelmien tavoittelu tuo äärettömän syvää merkitystä elämäänja omaehtoinen haasteiden etsiminen kantaa myös muualle elämään.

Minulle ihan uusi näkökulma oli triathlonisti Juha Riikosen ajatus epämukavuudesta.

Minua on pitkään kiusannut ontto puhe siitä, että epämukavuusalueelle pitää rohkeasti tuosta noin vain mennä, koska se on ainoa tapa oppia. Että nyt äkkiä sinne räpiköimään, vahvat selviävät kyllä ja kaatuneita ei lasketa. Suoraan syvään päähän. Sehän se on viisasta. Kas kun uimakoulussa ei harjoiteta tällaista lähestymistapaa. No sehän on vain lälläreille… Vai miten se nyt meni?

En ole yhtään epämukavuusalueihminen. Haluan tietää täsmälleen, mitä olen tekemässä, muuten en ole parhaimmillani. Yleensä pärjään, mutta aina jää vähintään jossiteltavaa. Jos olen epävarma, takeltelen tai olen arrogantti.

Olen huomannut, että muitakin ei-epämukavuusalueihmisiä on. Olen nähnyt, kuinka ihmiset murtuvat haasteiden edessä. Niin on käynyt minullekin. Palasten kerääminen kasaan voi kestää kauan. Hinta hypystä syvään päähän voi olla hemmetin kova.

Näissä yhteyksissä sanaa ”epämukavuusalue” ei edes mainita. Epämukavuusalue kuuluu postuumiin narratiiviin. Siitä puhutaan, kun on onnistuttu. Todellisuudessa kyse on siitä, että ollaan ajettu jyrkänteeltä alas tarkoituksena katsoa, kuinka käy.

No se nyt vain on tyhmää.

Juha Riikonen sanoo, että epävarmuuden sietäminen on taito.

”Jos sitä ei ole harjoitellut, eihän sitä osaa.”

Tykkään tästä lähestymistavasta, jossa epämukavuutta harjoitellaan, eikä siihen hypätä suin päin. Näiden kahden välillä on iso ero.

Ilman harjoittelua paniikki voi iskeä pahassa paikassa. Paniikki heikentää lopputulosta. Yöunet menevät. Läheiset kärsivät. Elämä menee sekaisin ainakin hetkeksi. Onko se sen arvoista?

Harjoittelu on eri asia kuin summittainen hyppy. Harjoittelu on tietoista opin keräämistä. Oppia kerätään tilanteissa, jotka ovat oppimiseen sopivia, eli oikein mitoitetuissa, turvallisissa haasteissa.

Sitten kun tilanne tulee päälle, on jotain mistä ammentaa. On tuntemusta siitä, kuinka minä toimin, ja kuinka minä huolehdin siitä, että saan nukuttua.

Parhaassa tapauksessa tätä taitoa ei edes tarvita. Suoritus rullaa flow’ssa, teet oikeita ratkaisuita intuitiivisesti, näet uhkien sijaan mahdollisuuksia. Tätä kutsutaan mukavuusalueeksi. Se on se alue, jossa parhaat tulokset syntyvät.

 

Ja niin Pörssitalo oli täynnä naisia

IMG_9788

Siitä on nyt kaksi vuotta, kun kävin Helsingin Pörssitalossa ensimmäisen kerran. Tilaisuus oli Tokmannin listautumisannin esittely ja minua jännitti ihan kauheasti. Pörssitalo on hieno ja arvokas. Katto on korkealla, mutta sinne ei ole ihan helppo mennä.

Muut paikalle tulleet olivat pääosin miehiä. En tässä vaiheessa vielä käyttänyt edes räikeää voimahuulipunaa tai värillisiä vaatteita – niiden aika tuli vasta myöhemmin. Erotuin silti harmaasta joukosta.

Kuuntelin esityksen. Ajattelin, että ymmärsin aika hyvin, mistä siellä puhuttiin. Tokmannin anti oli hienosti ja selkeästi markkinoitu, eikä halpakauppa ole rakettitiedettä.

Kun tuli kysymysten vuoro, en silti keksinyt mitään ”älykästä”. Kaikki muut kysymykset koskivat oikeita ja kovia asioita. Logistiikkaa. Tokmannin omia in house -brändejä. Yritysostoja, jos oikein muistan. Nostin käteni ja änkytin, vaikka olen ammattitoimittaja.

”Miten tota noin toi, toi Tokmannin vastuullisuus?”

Voi olla, etten muista ihan oikein, mutta suurin piirtein tuollaiset olivat ensimmäiset sanani Pörssitalossa. Hävetti. Tyttö, 39, siinä piipitti sademetsistä.

Minulle vastattiin. Ihan asiallisesti.

Ja vieressäni istunut vanhempi herrasmies kääntyi minuun päin ja sanoi:

”Hyvä kysymys! Ja kiva kun olet täällä.”

Sanoin nämä sanat (ja kerroin saman tarinan) torstaina Pörssitalossa #naistenvuoro-tapahtumassa. Se oli Nordean ja MeNaisten järjestämä ilta, jossa puhuttiin sijoittamisesta, vaurastumisesta, säästämisestä JA vastuullisuudesta. Sali oli täynnä naisia, ja lähetystä katsottiin myös kotisohvilla striiminä. Juonsin tilaisuuden, lauteilla olivat Julia Thurén, Terhi Majasalmi, Emmi Nuorgam ja Nordean Henrika Vikman ja Tanja Eronen. Se oli hieno, hieno ilta.

Kun herrasmies silloin kaksi vuotta sitten ilahtui läsnäolostani Pörssitalossa, minulle tuli hyvä mieli. Ajattelin, että kuulun siihen hienoon arvokkaaseen saliin. Ajattelen, että kaikki naiset kuuluvat Pörssitalolle.

On ollut ihan mielettömän hienoa seurata tätä naisten sijoitusinnon kehitystä kahden viime vuoden aikana. On ollut ihanaa olla osa sitä! Vastuullisuuskin on tullut puheisiin jäädäkseen. Se on lisäksi hyvää bisnestä.

Puhutaan sijoittamisesta vielä enemmän ja vielä kovemmin huomenna, ensi viikolla ja ensi vuonna. Maailma muuttuu nopeastikin, kun sitä halutaan muuttaa. Maailma, jossa naiset omistavat enemmän, on parempi maailma: se on tasa-arvoisempi ja kiinnostuneempi yritysvastuusta. Keep on rockin’!

Julkaistu ensimmäisen kerran LinkedInissä kesäkuussa 2018.